Mikä siinä on, että ihmiset (etenkin vanhanpuoleiset) tuppaavat pilaamaan kyynisyydellään kaiken. Tiedetään, en itsekkään ole mikään positiivari, mutta myönnän silti uskovani onnellisiin loppuihin. Usein katsottuani jonkin ihanan, romanttisen elokuvan jossa on paljon suutelua ja tuijottelua ja muuta siirappista, tunnen itseni itsevarmemmaksi kuin muulloin. Kuulostaa typerältä, mutta antakaapas kun selitän. Aina ihanan elokuvan nähtyäni minut valtaa varmuus siitä, että maailmassa on PAKKO olla edes yksi vastakkaista sukupuolta oleva henkilö joka a) kykenee rakastumaan "valloittavaan" persoonaani, b) rohkenee kertoa sen mulle ja c) toteuttaa mun "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti-"fantasiani. Sama koskee rakkauslauluja, kirjoja, runoja. AAAAH. Kaikkea siirappista.

No, takaisin kyynikoihin. Olette varmasti huomanneet että tämmöisillä kyynisillä, elämään pettyneillä ja kohtalaisen surkeilla tapauksissa tuntuu olevan jokin kumma tarve pilata muiden hyvä olo. Kyllähän minä nyt tiedän ettei onnelliset loput ole ihan jokapäiväistä, eikä elämä ole kuin elokuvissa, mutta ainahan sitä saa toivoa.

Jokaisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Keskellä kohdataan suuri ongelma ja ennen loppua seuraa yllättävä käänne. Pari tapaa, rakastuu, riitaantuu ja lopulta palaa yhteen suudellen sateessa yksinäisen katulampun alla. Lopuksi teksti "the end" kukaan e tiedä mitä "the endin" jälkeen tapahtuu, mutta jokainen uskoo parin jatkavan yhdessä loppuun asti. Saduissa teksti on hieman erillainen. "Happily ever after" on lupaus prinsessan ja prinssin ikuisesta, kaiken kestävästä rakkadesta. Jokainen lapsi sadun kuultuaan uskoo, että he todella elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Näin isompana sitä miettii, että mitä jos ei. Mitä jos "the endin" jälkeen pari riitaantuu taas, eroaa katkeroituneina ja elää elämänsä yksinäisenä liian peloissaan rakastuakseen uudelleen. Entä jos "happily ever afterin" jälkeen prinsessa huomaa pitävänsä enemmän tallirengistä, lohikäärme mutustelee prinssin ja kuningas kupsahtaa ennen aikaisesti aortan tukkeutumaan. Prinsessa päätyy elämään köyhää elämää renkinsä kanssa uuden kuninkaan hirmuvallan alle.

Kaikki tahtovat uskoa, että lopussa kaikki järjestyy, että loppu on onnellinen ja rakkaus loppumatonta. The end. Entä jos ainoastaan nuo kaksi pientä sanaa saavat meinät uskomaan ikuiseen rakkauteen ja avioliiton viiden ensimmäisen vuoden jälkeen, huomaamme ettei se loppu niin onnellien ollutkaan. Onko sadut siis pahaksi ihmisille, jotka tahtovat niin kovasti uskoa niihin vai antavatko ne meille tarvitsemaamme toivoa?

Mikä siinä on, että ihastuessaan ihminen siirtyy aivokapasiteetiltään apinan tasolle. Eikä minkään fiksun ovenkahvoja availevan tai lumilautailevan apinan tasolle, ehei. Paremminkin persettään raapivan, täistä kärsivän ja hampaattoman mölyapinan tasolle, jonka älykkyysosamäärä riittää banaanin muussaamiseen. Miksi luontoäiti päätti, että täydellisen kumppanin löydettyään (ja kerättyään rohkeutta puhua tälle) ihminen tuo esiin kaikkein huonoimmat puolensa. Sitä kävelee kyseisen valioyksilön luo, sönköttää jotain epäselvää (koska ei keksi puhuttavaa) ja kun tämä kohteliaisuuttaan kysyy nimeäsi, punastut ja vastaat "ööö... hih... tota.... mä oon... öööö... Anja... EIKU SIIS ANNA!" kyllä.

Kaikkein pahinta ovat tökeröt iskurepliikit. Jotkut huimapäät siirtyvät vanhasta kunnon "meille vai teille" lausahduksista hieman kirjavampaan flirttiin "onks sulla peili taskussa? mä nimittäin nään itteni sun housuissa" tai vaihtoehtoisesti "jos me oltais nyt hiekkalaatikolla, sä oisit enemmän kuin vapaa työntämään lapios mun ämpäriin ;) " Tottakai moni turvautuu myös kliseisiin "sun silmät on ku tähdet" (palavia kaasupalloja siis?) tai "oonks mä kuollu, sillä sä näytät ihan enkeliltä" (hohdan valkoista valoa ja pään päällä keikkuu roihuava donitsi? Tyyppi hei, ota lääkkees) Joten tässä pari ehdotusta tulevia baari reissuja varten: "mitäs jos mentäis vähän peuhaamaan mun luo, eikä soiteltais enää IKINÄ" Tai miten ois "oothan sä nätti ja silleen, enkä oo oikein saanu ketään muutakaan pokattua tänää, vaikka laitoin partavettä, joten miten ois" rehellistä, tosin karua, mutta ei ollenkaan kliseistä saati turhauttavaa. Tuommoselle sitä kehtaa sanoa heti ei (tai joskus jopa kyllä) eikä tarvi turhia vihjailla.

Itse muutun ihastuessani vuosituhannen pahimmaksi friikiksi, enkä vaivaudu miettimään mitä sieltä suusta kannattaa päästää ulos ja mitä ei. Ainoa toivoni on siis riittävän syvällinen jätkä, joka näkee säälittävän ulkokuoren sisälle ja ehkä jopa pitää näkemästään. Joten tämän vuoden number one joulutoiveeni: Vähemmän möläytyksiä! Aamen!

Joulun avaus... joulukatu... joulujuhla... joulupukki... joululaulut... joulutortut... joulu lahjat... joulukuusi... joulukoristeet.... joulukinkku... jouluaatto.... JOULU.

Huh huh. Vähemmästäkinhän tuota sekoaa. Kaupoissa joululaulut soi jo marraskuussa, ja kun joulukuu vihdoin koittaa, jokainen suistuu raiteiltaan. Joka tuutista tulee jouluelokuvia, joululauluja, jouluntoivotuksia. Joka viikonloppu on jotkin kissanristiäiset ja ihmiset rynnivät kaupoissa kyynerpää-taktiikalla täpötäyden kinkkulaarin viereen tappelemaan kuka saa parhaimman paistin, eniten konvehteja tai kauneimmat joulukortit. Joulu ei suinkaan ole ihmeiden ja yhdessä olon aikaa, sellaista se on vain saduissa. Joulu on aikaa jolloin stressataan, ollaan teennäisiä ja tuhlataan kaikki rahat tilpehööriin. Joulun jälkeen kiskotaan koristeet ja vilkkuvat värivalot helpottuneina alas ja aletaan odottamaan seuraavaa joulua. Sama oravanpyörä jatkuu, kunnes voi vanhuutta tekosyynä käyttäen ilmoittaa lopettavansa joulunvieton turhan stressin välttämiseksi. Jotkut vieraskoreat yksilöt tosin jatkavat joulunviettoa täysin rinnoin hamaan loppuun asti.

Itse en jaksa joulusta stressata, mutta eipä tuo mitään ilotulitusta siltikään ole. Näin aikuisiän kynnyksellä eivät oikein lumiukot tai joululaulut kiinnosta, ja jouluaattoillan lahjojen jännittäminenkin on vaihtunut pieneen odotukseen siitä, saako nyt edes osaa siitä listalta jonka on äidille marraskuussa tupannut. Eikä juhlamieli kuki oikein muutenkaan, vanhempien eron takia. Ensimmäinen joulu kahdessa osoitteessa ei oikein viritä oikeanlaiseen tunnelmaan.

Hyvää joulun odotusta sitä odottaville ja teille muille, vaikka juuri nyt ei siltä tunnukkaan, kyllä se menee ohi!

Mikä siinä on, että välillä on suorastaan mahdotonta kontrolloida puheitaan? Suusta pyrkii sammakoita, hirviä ja välillä, ainakin mun tapauksessa, norsuja.

On ehkä mahtavin tunne mailmassa, kun tajuaa taas sanoneensa jotain outoa, tyhmää tai totaalisen epä asiaan liittyvää. Kesken vilkkaan keskustelun politiikasta tokaisee "Kummat olikaan kiinalaisia ne viirusilmäiset vai ne soikee silmäset"  Tai kesken uuden ihastuksen ylistämisen toteaa että "uskomatonta miten moni parisuhde päättyy nykyään alle kahden kuukauden seurustelun jälkeen"

Välillä lipsauttamansa sammakon suuruuden tajuaa vasta tunnin tai kahden päästä, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Seuraavana koulupäivänä sitä punastelee entistä pahemmin ja keskusteluun liittyminen on turhan riskaabelia eilisen älyttömän möläytyksen jälkeen. Pahinta on, kun yrittää korjata eilisen mokaa yrittämällä selitellä "muistatsä sen mun eilisen kommentin? mä tarkotin vaan et..." Sillä tavalla se moka ei ainakaan unohdu ihan heti.

Itselleni näin käy lähinnä poikien seurassa. Ja halleluja, puolet maapallon asukkaista on poikia.... En siis joudu paljon tekemisiin niitten kans... Ehkä se on jotain geeneissä tai aivoissa tai jossain, mutta mun on melkein mahdotonta puhua (saati sitten käyttäytyä) järkevästi poikien seurassa. Tyttöjen seurassa juttu luistaa ja oon ihan hauskakin, mutta oudot puujalka vitsit pomppaavat heti kehään poikien lähestyessä.

Miten tässä sitten ikinä saa poikaystävää, saati aviomiestä? No, ehkä tuolla on joku yksilö, joka tajuaa mitä sen totaalisen idioottimaisen ulkokuoren alla on... Aina saa toivoo.

"Elämä ei ole satua. Jos hukkaat kengän keskiyöllä, suosittelen juomaan vähemmän tequilaa"