Mikä siinä on, että ihmiset (etenkin vanhanpuoleiset) tuppaavat pilaamaan kyynisyydellään kaiken. Tiedetään, en itsekkään ole mikään positiivari, mutta myönnän silti uskovani onnellisiin loppuihin. Usein katsottuani jonkin ihanan, romanttisen elokuvan jossa on paljon suutelua ja tuijottelua ja muuta siirappista, tunnen itseni itsevarmemmaksi kuin muulloin. Kuulostaa typerältä, mutta antakaapas kun selitän. Aina ihanan elokuvan nähtyäni minut valtaa varmuus siitä, että maailmassa on PAKKO olla edes yksi vastakkaista sukupuolta oleva henkilö joka a) kykenee rakastumaan "valloittavaan" persoonaani, b) rohkenee kertoa sen mulle ja c) toteuttaa mun "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti-"fantasiani. Sama koskee rakkauslauluja, kirjoja, runoja. AAAAH. Kaikkea siirappista.

No, takaisin kyynikoihin. Olette varmasti huomanneet että tämmöisillä kyynisillä, elämään pettyneillä ja kohtalaisen surkeilla tapauksissa tuntuu olevan jokin kumma tarve pilata muiden hyvä olo. Kyllähän minä nyt tiedän ettei onnelliset loput ole ihan jokapäiväistä, eikä elämä ole kuin elokuvissa, mutta ainahan sitä saa toivoa.

Jokaisessa tarinassa on alku, keskikohta ja loppu. Keskellä kohdataan suuri ongelma ja ennen loppua seuraa yllättävä käänne. Pari tapaa, rakastuu, riitaantuu ja lopulta palaa yhteen suudellen sateessa yksinäisen katulampun alla. Lopuksi teksti "the end" kukaan e tiedä mitä "the endin" jälkeen tapahtuu, mutta jokainen uskoo parin jatkavan yhdessä loppuun asti. Saduissa teksti on hieman erillainen. "Happily ever after" on lupaus prinsessan ja prinssin ikuisesta, kaiken kestävästä rakkadesta. Jokainen lapsi sadun kuultuaan uskoo, että he todella elävät elämänsä onnellisina loppuun asti.

Näin isompana sitä miettii, että mitä jos ei. Mitä jos "the endin" jälkeen pari riitaantuu taas, eroaa katkeroituneina ja elää elämänsä yksinäisenä liian peloissaan rakastuakseen uudelleen. Entä jos "happily ever afterin" jälkeen prinsessa huomaa pitävänsä enemmän tallirengistä, lohikäärme mutustelee prinssin ja kuningas kupsahtaa ennen aikaisesti aortan tukkeutumaan. Prinsessa päätyy elämään köyhää elämää renkinsä kanssa uuden kuninkaan hirmuvallan alle.

Kaikki tahtovat uskoa, että lopussa kaikki järjestyy, että loppu on onnellinen ja rakkaus loppumatonta. The end. Entä jos ainoastaan nuo kaksi pientä sanaa saavat meinät uskomaan ikuiseen rakkauteen ja avioliiton viiden ensimmäisen vuoden jälkeen, huomaamme ettei se loppu niin onnellien ollutkaan. Onko sadut siis pahaksi ihmisille, jotka tahtovat niin kovasti uskoa niihin vai antavatko ne meille tarvitsemaamme toivoa?