Mikä siinä on, että välillä on suorastaan mahdotonta kontrolloida puheitaan? Suusta pyrkii sammakoita, hirviä ja välillä, ainakin mun tapauksessa, norsuja.

On ehkä mahtavin tunne mailmassa, kun tajuaa taas sanoneensa jotain outoa, tyhmää tai totaalisen epä asiaan liittyvää. Kesken vilkkaan keskustelun politiikasta tokaisee "Kummat olikaan kiinalaisia ne viirusilmäiset vai ne soikee silmäset"  Tai kesken uuden ihastuksen ylistämisen toteaa että "uskomatonta miten moni parisuhde päättyy nykyään alle kahden kuukauden seurustelun jälkeen"

Välillä lipsauttamansa sammakon suuruuden tajuaa vasta tunnin tai kahden päästä, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Seuraavana koulupäivänä sitä punastelee entistä pahemmin ja keskusteluun liittyminen on turhan riskaabelia eilisen älyttömän möläytyksen jälkeen. Pahinta on, kun yrittää korjata eilisen mokaa yrittämällä selitellä "muistatsä sen mun eilisen kommentin? mä tarkotin vaan et..." Sillä tavalla se moka ei ainakaan unohdu ihan heti.

Itselleni näin käy lähinnä poikien seurassa. Ja halleluja, puolet maapallon asukkaista on poikia.... En siis joudu paljon tekemisiin niitten kans... Ehkä se on jotain geeneissä tai aivoissa tai jossain, mutta mun on melkein mahdotonta puhua (saati sitten käyttäytyä) järkevästi poikien seurassa. Tyttöjen seurassa juttu luistaa ja oon ihan hauskakin, mutta oudot puujalka vitsit pomppaavat heti kehään poikien lähestyessä.

Miten tässä sitten ikinä saa poikaystävää, saati aviomiestä? No, ehkä tuolla on joku yksilö, joka tajuaa mitä sen totaalisen idioottimaisen ulkokuoren alla on... Aina saa toivoo.